Kunnanjohtaja Vesa Huuskosen juhlapuhe Parikkalassa Itsenäisyyspäivänä 2017

Tuntematon sotilas – näkökulmia kirjaan ja siitä tehtyihin elokuviin, johtopäätöksiä itsenäisyyspäivänä 2017

1.    Johdanto

Väinö Linna julkaisi miltei kansalliseepoksen tasolle nousseen romaanin Tuntematon Sotilas joulukuussa 1954 tilanteessa, jossa sotien arvet eivät olleet umpeutuneet ja jossa yksilön kokemuksiin liittyvistä näkökulmista ei käyty juurikaan laajempaa keskustelua. Tosiasiassa Knut Pipping käsitteli jalkaväkikomppaniaa pienoisyhteiskuntana ja sosiaalisena yhteisönä väitöskirjassaan jo 1947 sen saadessa laajempaa julkisuutta vasta kirjana 1978.

Vaikka sota- tai muu sensuuri ei Linnan teokseen puuttunut, on muistettava että 1950-luvun puolessa välissä vaaran vuodet olivat juuri ohi, luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon rakennettiin, suuret ikäluokat siirtyivät koulun penkille ja sodan kokeneet ikäluokat ryhtyivät sotakorvausten jälkeen rakentamaan sitä hyvinvointisuomea, joka on meille useimmille itsestään selvyys. Niin kuin hyvin tiedämme, veteraanit vaikenivat sodan kokemuksista pitkään ja monet tarinat jäivät kertomatta ja tallentamatta.

Linnan Tuntemattoman teksti oli kirjan ilmestyessä joillekin tahoille, kuten ammattisotilaille ja ylimmälle upseeristolle jopa loukkaavaa. Kirjan ja siitä tehtyjen elokuvien julkaisu olivat silloin ja oli nyt viimeisimmän version myötä tapahtuma, joiden jälkeen sodista on käyty keskustelua median ohella kansakunnan syvissä riveissä.

Osallistun nyt tähän keskusteluun tilaisuuden juhlapuhujana. Käsittelen romaanin ja siitä tehtyjen elokuvien saamaa julkisuutta, etenkin kirja- ja elokuva-arviointeja peilaten niitä sodasta yleisesti käytävään keskusteluun ja myös suomalaisen median tapaan käsitellä sodan oikeutusta, luonnetta, saavutuksia ja yksittäisen henkilön kokemusta.

Oletan, että jokainen on ainakin Laineen ohjaaman elokuvan katsonut ja useimmat ovat myös kirjan lukeneet. Siksi olen varma, että tästä teemasta meillä jokaisella on oma mielipiteemme ja olemme Tuntemattomasta lukuisat kerran myös ystävien kanssa keskustelleet, jopa väitelleet.

2.    Kirjan ja sen pohjalta tehtyjen elokuvien arvioinneista

Helsingin Sanomissa joululuussa 1954 Toini Havu kirjoitti: Purnaajan sodasta seuraavasti:
Väinö Linna on antanut ”Tuntemattoman sotilaan” tunnetulla tavalla romanttisen ja tunnusomaisen nimen omalle sotaromaanilleen, josta – tahallisesti – tarkkaan puuttuu kaikki henkevyys ja romantiikka.

Toini Havun mukaan Väinö Linnan ”Tuntematon sotilas” on loistavan tyyliniekan kirjoittama, olkoonkin, että hän käyttää melkein yksinomaan raskasta tykistöä, järeitä ammuksia. Taistelukuvaukset tavallisen rivimiehen näkökulmasta niin säälimättömän karmeita, ettei meidän sotakuvauksemme sellaista tähän mennessä tunne.

Havun mukaan Linna on riisunut suomalaisen sotilaan viimeisistäkin sankarihelyistä runebergiläisessä mielessä. Hänen porukkansa kulkee halki sodan tuntematta mitään iloa etenemisvaiheen kurassa, purnaten ja pinnatenkin, varastaen esimiestensä suostumuksella veljesjoukkojen varastoista ja niskuroiden sydämensä kyllyydestä.

Havu kiinnitti huomiota eräisiin kirjan henkilökuvauksiin: Roisto se upseeri, joka vaati kuria tai yritti kurinpidollisia toimenpiteitä vaiheissa, joissa anarkia merkitsi tuhoa. Ja kun everstiluutnantti Uuno Eemeli Karjula (!) - ainoa kirjassa näyttämölle astuva korkeampi upseeri - koettaa äärimmäisin keinoin saada taas ohjaksia käsiinsä ja moittii sopimattomasta käytöksestä miehiä, jotka eivät tahdo auttaa maantielle särkyneine pyörineen jäänyttä Lottaa - tätä upseerien vosua - hänet paljastetaan himomurhaajaksi ja ratkaistaan mielipuoleksi: muuten tila, joka rintamaupseerien suunnattoman ja raskaan vastuun takia saattoi olla mahdollinenkin, vaikka Linna ei tästä tiedä mitään.

Havun mukaan Linna kirjoittaa yksinomaan sammakkoperspektiivistä, ahtaasta sektorista ja kaikkein suppeimmasta näkökulmasta. Hänellä ja hänen porukallaan ei ole kertaakaan kykyä tajuta sodan strategiasta ja taktiikasta muuta kuin oman ansapolkunsa mutkat. Näiden miesten pitäisi siis edustaa maataan eräinä luonteenomaisina sotilastyyppeinä.

Väinö Linnan ”Tuntematon sotilas” saa siis olla tyyliltään miten erinomainen tahansa, mutta se ei kelpaa täysin todistusvoimaiseksi sotaromaaniksi. Kirjailijalta puuttuvat tärkeimmät edellytykset: selvä perspektiivi, suuret näköalat, eettinen ja henkinen asennoituminen, terävä johtopäätösten tekotaito. Väinö Linnan sankarit elävät harvaa poikkeusta lukuun ottamatta sokeasti päivän kerrallaan, ja kun tulee kotiinlähdön aika, kirjailija helpottuneena toteaa: onnellisina ja syyttöminä he lähtevät, sillä vastuu ei ole heidän, vaan muiden.

Arvioinnin lopuksi Toini Havu tiivistää: ”Tuntematonta sotilasta” ei kenties olisi tarvinnut syyttää näin paljosta epäjohdonmukaisuudesta ja epätarkkuudesta, jos hän olisi kirjoittanut sen vielä ainakin kertaalleen. Nyt jo kokonaisrakennekin tahtoo hajota: välillä joudutaan suvantoon, jossa kuplii pelkkiä irrallisia tuokiokuvia, kunnes taas juoni lähtee liikkeelle. Linna ei myöskään ole jaksanut kirjoittaa kirjaansa itsenäisesti: sotaromaanin lajinäytteenä se on täysin traditionaalinen. Kaikista kirjallisista ansioistaan huolimatta, joita siltä, kuten sanottu, ei puutu, se aiheensa puolivalmiin ja eettiseltä selvänäköisyydeltään puutteellisen käsittelyn takia jää alle sen rajan, mitä arvokkaalta dokumenttiromaanilta voidaan vaatia. ”Tuntematon sotilas” on paksu, mutta ei suuri sotaromaani.

Jälkeenpäin tarkasteltuna Toini Havun arviointiin vaikutti hänen taustansa. Helsingin Sanomien päätoimittajan olisi pitänyt tarkemmin arvioida tehtäväantoa. Romaanin arviointi synnytti kirjallisuuspiireissä ja laajemmin keskustelun sodan kuvaamisesta, sen julmuuksista, suomalaisten sotilaiden käyttäytymisestä ja upseerien kyvyttömyydestä johtaa. Se oli alkua ns. kirjalliselle jatkosodalle. Vaikka Linnaa siinä kirjailijana kritisoitiin, oli se omiaan nostamaan kirjan saamaa julkisuutta ja saattamaan tarkasteluun myös sen vahvuudet.

Tuntemattoman Sotilaan Suomi 100-v ja näin tämän päivän näkökulmasta kertoo hyvin Panu Rajala. Hänen arvionsa mukaan Tuntematon Sotilas on eräs itsenäisyyden ajan parhaista romaaneista. Hänen arviointiaan siteeraten:

– Tässä romaanissa on ainutlaatuinen luomisprosessi. Väinö Linna kirjoitti sen suorassa vuorovaikutuksessa työtovereidensa kanssa. Linna luki iltaisin töistä palattuaan ääneen tulevaa romaaniaan ja kaverit tulivat kuuntelemaan. Hän näki mikä innostaa. Näin avointa kirjallisuusprosessia ei ole ollut suomalaisessa kirjallisuudessa. Kirjassa kuvataan hyvin konkreettisesti sotaa. Linna käyttää simultaanisti eri murteita. En tunne toista romaania, jossa on niin monta murretta. Se on selviytymisromaani, vaikka suurin osa miehistä kaatuu. Kirjassa on synkkää huumoria, nauru vasten manalaisen partaa. Sen avulla sodasta selvittiin.

Hyvä juhlayleisö. Kuten arvioinneista havaitsemme, tänä päivänä Tuntematonta Sotilasta lähestytään aivan eri näkökulmasta ja vuosien saatossa sen puutteet ovat kriitikoidenkin mielestä sen vahvuuksia. Romaani kestää aikaa ja sisällölliset ansiot ovat kiistämättömät.

Kirjan julkaisun jälkeen Edvin Laineen ohjaaman elokuvan arvioinnit joulukuussa 1955 olivat jo paljon myönteisempiä.

Paula Talaskivi arvioi elokuvan Helsingin Sanomissa jouluaattona 1955 seuraavasti: Tuntematon Sotilas ilmestyi vuosi sitten keskellemme yhtäkkiä tapauksena, joka nopeassa tahdissa tempasi mukaansa ja myllersi yleisön mielenkiinnon meidän oloissamme poikkeuksellisella voimalla ja tavattoman laajalla säteellä. Ja mikä vielä merkillisempää, siitä innostuivat yhtä paljon naiset kuin miehet, vaikka jälkimmäisten aluetta muistelmaromaanin olisi luullut enempi olevan. Nyt näyttää siltä, että sotaromaani myös kotimaisena elokuvana on yhtä vaikuttava ja mielet myllertävä tapaus.

Talaskiven käsitys oli, ettei etukäteen olisi uskonut meillä vielä kyettävän tekemään tätä filmiä näin vaikuttavasti, puhtaan suomalaisesti ja kirjan hengelle näin uskollisena pysyen, vaikka tiesi Edvin Laineen antautuneen tehtävään ainutlaatuisella hartaudella.

Haasteellisinta oli Talaskiven mielestä etukäteen ajatellen romaanin sisällön erikoislaatuisuus: hyökkäys- ja perääntymisvaihe eleettömäksi kokonaisuudeksi muovautuneena, miestemme silmin. Vaikeutta lisäsi tapahtuma- ja henkilömateriaalin tavaton runsaus.

Ambulanssikohtaus sekä eräät tapahtumat sitä ennen ja sen jälkeen vaikuttivat Talaskiveen niin järkyttävästi, koko sodan toivottoman järjettömyyden kuin välähdyksenä vasten kasvoja paiskaten, etten hetkin tahtonut jaksaa sitä katsoa. Hänen mukaansa käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat yleensä valikoineet valtavasta materiaalista käyttöönsä viisaasti eri näkökohdat ja tarkoitukset huomioon ottaen. Linnan dialogi, hänen henkilökuvauksensa ja myös useat tapahtumat on säilytetty erittäin uskollisesti. Näin on saatu mukaan myös romaanin runsaan karski ja välillä vähän karmeakin huumori, lajissaan ehkä ainutlaatuinen. Talaskiven mieltymys seuraa vahvimmin ehkä Sinisaloa – paitsi sen vuoksi, että nuori tamperelainen näyttelijä on osassaan yliveto, myös sen vuoksi, että Lahtinen on ainutlaatuinen rehdin, velvollisuuttaan täyttävän kommunistin suomalainen perikuva. Hän piti Jussi Jurkan viisaasta tulkinnasta intoilevan korrektina ja Matti Raninista korkeatuntehikkaana upseerina. Tarmo Mannilla on erityisen vaikea osa ja hän piirtää sen omalaatuiseen määrittelemättömään tapaansa.

Talaskivi päättää arviointinsa seuraavasti: ”Tuntematon sotilas” liittyy filminä niin likeisesti Linnan romaaniin, että tästä lähtien samaistamme varmasti filmin henkilöt kirjan henkilöihin, väkisinkin ja entiset ”omamme” saavat nyt väistyä.

Hyvät kuulijat. Niin kuin tiedämme, Edvin Laineen elokuva on säilyttänyt vetovoimansa suomalaisen yhteiskunnan kehittyessä, eikä sitä ole heilauttaneet poliittiset aallokot, eikä Neuvostoliiton hajoaminen ja siitä vauhtia saanut Euroopan integroitumiskehitys. Varsinkin itsenäisyyspäivänä elokuvaa toivotaan ja odotetaan samalla tavoin kuin Linnan juhlia.

Helsingin Sanomissa nyt syksyllä katsottavaksi tulleen elokuvaversion arvioi Juha Typpö. Hänen mukaansa Laineen elokuva on hyvä lähinnä 1950-luvun kotimaisten elokuvien mittapuulla. Se myös tiivisti teoksen yksioikoiseksi, isänmaalliseksi sankaritarinaksi.

Typön mukaan Rauni Mollbergin ohjaama toinen filmatisointi vuodelta 1985 puolestaan oli harvinaisen tehokas ja rohkeakin sotakuvaus. Se seurasi tarkkaan tekstiä mutta kuvitti sen rosoisesti ja realistisesti, tuolloin tuntemattomilla näyttelijöillä, heiluvalla käsivarakuvauksella ja ilman taustamusiikkia. Isänmaallinen paatos oli häivytetty.

Typön ja monen muunkin mukaan Mollbergin elokuva on jäänyt Laineen version varjoon. Mutta kuka enää vuonna 2017 sitä vanhaa tuttua Tuntematonta ei enää kaipaisi eikä jaksaisi. Olisiko rohkealle tulkinnalle olisi tilaa, ja sellaiseen kirja voisi Typön mukaan tarjota mahdollisuuksiakin. Siksi onkin tylsää, että vanha tuttu Tuntematon siellä kankaalla pyörii, uusilla naamoilla vain.

Teknisesti uusi Tuntematon on virheetöntä työtä. Kaikki kuvauksesta leikkaukseen ja äänityksestä jälkituotantoon on tehty niin hyvin kuin Suomessa on mahdollista. Se on myös osa Louhimiehen Tuntemattoman ongelmaa. Sen kuvat ovat nättejä postikortteja, niissä ei ole voimaa.

Typpö pelkisti arviointinsa: Sotaelokuvia Suomessa on tehty niin paljon, etteivät taistelukohtaukset tankkeineen ja kaatuvine puineen tee vaikutusta. Tavallista isompi budjetti ei mitenkään erityisesti näy. Sodan raa’at yksityiskohdat eivät nekään hätkähdytä, kun tyyli on sliipatun elokuvamainen.

3.    Pohdintaa Tuntemattoman Sotilaan viimeisimmästä elokuvaversiosta

Hyvä juhlayleisö. Kuten edellisestä voimme havaita, on medialla ja ammattielokuva-arvioitsijoilla vahva rooli tulkittaessa Tuntematonta Sotilasta romaanina ja ehkä tänä päivänä vielä keskeisemmin kirjan elokuvaversiota.

Omaa näkemystä ja suurta yleisöä lähempänä on Jussi Huhtalan arviointi, jossa hän tarkastelee viimeisintä versiota kysymyksellä: Tarvitseeko jokainen sukupolvi oman Tuntemattoman Sotilaan? Hänen mielestään Louhimies ei ole kertonut samaa tarinaa uudestaan, vaan hän on luonut samalla uutta. Ehkä enemmän Louhimiehen elokuvassa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, mitä hän ja käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala ovat itse lisänneet tarinaan.

Nyt mukana on aineksia, jotka Linnan tekstistä puuttuvat kokonaan. Koska eletään 2000-lukua, on sotaa käyvien miesten lisäksi nostettu esiin naishahmojen ja kotirintaman merkitystä. Myös Karjalan menetys on otettu esille vahvasti ja puhuttelevasti.

Rokan vaimo Lyyti saa enemmän tilaa kuin Linnan tekstissä ja aiemmissa elokuvissa. Myös Kariluodon ja hänen vastavihityn vaimonsa suhdetta on korostettu, ja mukana on Helsingin keskustaan sijoittuva jakso Kariluodon häistä. Louhimies on lisännyt myös arkistomateriaalia muun muassa Hitlerin vierailusta Suomessa.

Huhtalan mukaan Louhimiehen tekemät lisäykset ovat joka tapauksessa perusteltuja, ja ne tuovat Linnan tekstiin nykyaikaista perspektiiviä. Ja koska tarinassa on lisäyksiä, on ymmärrettävää, että kirjasta pitää jättää myös jotain pois.

Edvin Laineen vuoden 1955 elokuvan muistettavimpia kohtauksia oli se, kun Rahikainen, Lehto ja Määttä seisovat suorittamassa kovennettua rangaistusta kuin ristiinnaulitut Golgatalla. Tätä kohtausta ei Louhimiehen elokuvassa nähdä lainkaan, vaan se on ilmeisesti säästetty myöhemmin ilmestyvää televisiosarjaversiota varten.

Louhimiehen näkemys poikkeaa siis aiemmista elokuvaversioista ja Linnan tekstistäkin. Mutta onko se hyvä elokuva?

Jussi Huhtala toteaa vastauksena: On helppo vastata myöntävästi. Vuoden 2017 Tuntematon sotilas perustuu yli kuusikymmentä vuotta vanhaan kirjaan, mutta se on moderni näkemys ja sellaisena onnistunut. Tuntematon sotilas on visuaalisesti upea mutta samalla todentuntuinen elokuva, jossa on realistista särmää. Taistelukohtaukset ja sodan kauhut on kuvattu uskottavasti. Vaikka tapahtumat ovat kirjasta tuttuja, katsoja suorastaan pakotetaan jännittämään elokuvan mukana, niin vahvasti kerronta etenee.

Ehkä mekin voimme yhtyä elokuvakriitikko Taneli Topeliuksen (Iltasanomat) näkemykseen, jonka mukaan kotirintaman naisten kautta Aku Louhimiehen Tuntematon Sotilas antaa myös miesten teoille ja hetkille tarkoituksen. Näin sodan kokemus läpäisee uudessa Tuntemattomassa vihdoin koko kansakunnan – ei vain sotaa käyviä miehiä.

4. Mitkä ovat Tuntemattoman sotilaan opit tämän päivän suomalaiselle? 

Käsitykseni mukaan Väinö Linnan Tuntematon Sotilas ja Täällä Pohjantähden trilogia ovat varsin realistisia kuvauksia suomalaisuuden kasvutarinasta, joka lähtee 1800-luvun puolesta välistä, käsittelee sisällissotaan johtanutta kehitystä ja itse sotaa sekä tarkastelee maamme kehitystä itsenäistymisen jälkeisistä epävarmuuden vuosikymmenistä talvisodan kynnyksellä suursodan mustien pilvien varjossa yhtenäiseksi kansakunnaksi, joka pystyi keskittämään kaikki henkiset ja fyysiset voimansa itsenäisyyden säilyttämiseksi.

Meille 100 vuotiasta Suomea juhliville ovat Väinö Linnan luomat hahmot osa uskottavaa, todelliselta vaikuttavaa tarinaa. Me emme olisi selviytyneet Talvisodasta ilman ns. talvisodan henkeä, emmekä jatkosodasta siihen hyvin varustautumatta ja aseveljeyttä Saksan kanssa, joka sodan loppuvaiheessa suursodan lopputuloksen näyttäessä selvältä pakotti meidät myös sotaan Saksaa vastaan aiheuttaen poliittisesti epävakaan tilanteen ja myöhemmin ns. vaaran vuodet.

Linnan romaani ja sen elokuvaversiot tekevät kunniaa suomalaiselle sotilaalle ja sotaveteraaneille kaikissa niissä inhimillisissä piirteissä, jopa kurittomuudessaankin. Toisaalta kritiikki upseereita oli osittain varmaan perusteltua ja aikanaan ennen kuulumatonta.

Sanotaan, että sota ja sotatoimet ovat mittelö, jossa vähemmän virheitä tehnyt voittaa. Tutkimus on kiistattomasti osoittanut, että suomalainen sodanjohto ja joukkojen komentajat olivat operatiivisessa ja taktisessa osaamisessa, maaston ja olosuhteiden käytössä edellä vastustajaansa. Mieskohtaisissa taidoissa, kuten ampumataito, on suomalainen sotilas ollut aina vertaansa vailla.

Suojeluskuntajärjestön ja Lottien ansiot olivat sodan lopputuloksen kannalta kiistämättömät. Vaikka etenkin ensimmäisen elokuvaversion yksittäisiä kuvauksia aikanaan paheksuttiin, ei Linnan tai Laineen tarkoitus ole missään vaiheessa ollut näiden työn väheksyminen. Päinvastoin romaanissa ja elokuvissa on tuotu esille inhimillistä elämää sellaisena kun se varmaankin rintamaolosuhteissa ilmeni.

Toisaalta kenenpä mieleen ei jäisi joukon yhteenkuuluvuus ja ”kaveria ei jätetä” henki, joka ilmeni muun muassa Rokan ottaessa Suden Tassun kantoon sodan loppuvaiheen joen ylityksessä. Toivottavasti mekin olemme valmiit auttamaan lähimmäistä ja tukemaan pulassa olevaa vastaavalla tavalla.

Tällä viikolla Suomen täyttäessä 100 vuotta meillä on mahdollisuus jälleen palauttaa Tuntemattoman Sotilaan tarina mieliimme romaanin elokuvaversioiden myötä. Samalla on varmaan hyvä kerrata historiaamme ja todeta, mistä suomalaistuminen ja myöhemmin kansanliike itsenäisen Suomen perustamiseksi saivat alkunsa.

Tuntekaamme myös kiitollisuutta siitä, että yhtenäinen kansakunta kävi taistoon lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. On hyvä muistuttaa, ettei Suomen armeijaa lyöty ja maatamme valloitettu missään vaiheessa. Suomen puolustus piti ja kesti suurvallan strategisenkin iskun kesällä 1944.

Vaikka demokraattiselle valtiolle tyypilliseen tapaan käydään maassamme keskustelua politiikan suunnasta, on valtiojohdon ja kansalaisten käsitykset turvallisuudesta ja maanpuolustuksesta yhtenäisiä. Suomalaiset haluavat puolustaa maataan, mistä osoituksena on pitkälti asevelvollisuuteen perustuva alueellinen puolustusjärjestelmä.

Rauhan ajan perusvalmiuden turvallisuudesta huolehtivat poliisi, rajavartiolaitos ja pelastuslaitos. Valmiuslainsäädäntö edellyttää korkeaa valmiutta ja riittäviä järjestelyjä myös monilta muilta tahoilta, erityisesti kunnilta, jonka vastuulla on kunnan tehtäviin liittyen normaaliaikojen mahdolliset häiriötilanteet ja toiminta myös valmiutta kohotettaessa.

Suomalainen yhteiskunta perustuu sekä lainsäädännöllisesti että arvopohjaltaan tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Ne ovat myös kunnallisen päätöksenteon lähtökohtia.

Suomi on kehittynyt viime vuosikymmenien aikana pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, joka kaikilla hyvinvointia, tasa-arvoa, koulutusta ja hallintoa kuvaavilla mittareilla on maailman kärjessä. Mikä on sitten meidän ja lastemme vastuu saavutetun hyvinvoinnin ylläpidossa ja kehittämisessä?

Uskon, että hyvinvointi perustuu varsin yksinkertaisiin asioihin. Se voi olla muun muassa sitä, että:

·         me vanhempina huolehdimme lastemme kasvatuksesta,

·         koulu roolinsa mukaisesti vastaa opetuksesta ja takaa meille kaikille yhtenäiset edellytykset opiskella ammattiin valmentaen ja kasvattaen nuoria myös elämänpolulle,

·         huolehdimme myös niistä, jotka tarvitsevat tukea,

·         ponnistelemme sen eteen, että kaikilla olisi työtä ja

·         tarjoamme ihmisarvoisen kohtelun ja ansaitun vanhuuden ikäihmisille.

Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä käytännössä. Itsenäisen Suomen menestys vaatii jatkossakin työtä ja periksiantamattomuutta.

Puheeni lopuksi lainaan kenraali Ehrnroohtin kuolemattomia sanoja: Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa. Hyvä juhlayleisö, toivotan teille ja läheisillenne mitä parhainta itsenäisyyspäivää!