Kunnanjohtaja Vesa Huuskosen juhlapuhe Parikkalassa
Itsenäisyyspäivänä 2017
Tuntematon
sotilas – näkökulmia kirjaan ja siitä tehtyihin elokuviin, johtopäätöksiä
itsenäisyyspäivänä 2017
1.
Johdanto
Väinö Linna julkaisi miltei kansalliseepoksen tasolle nousseen
romaanin Tuntematon Sotilas joulukuussa 1954 tilanteessa, jossa sotien arvet
eivät olleet umpeutuneet ja jossa yksilön kokemuksiin liittyvistä näkökulmista
ei käyty juurikaan laajempaa keskustelua. Tosiasiassa Knut Pipping käsitteli jalkaväkikomppaniaa
pienoisyhteiskuntana ja sosiaalisena yhteisönä väitöskirjassaan jo 1947 sen
saadessa laajempaa julkisuutta vasta kirjana 1978.
Vaikka sota- tai muu sensuuri ei Linnan teokseen puuttunut,
on muistettava että 1950-luvun puolessa välissä vaaran vuodet olivat juuri ohi,
luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon rakennettiin, suuret ikäluokat
siirtyivät koulun penkille ja sodan kokeneet ikäluokat ryhtyivät sotakorvausten
jälkeen rakentamaan sitä hyvinvointisuomea, joka on meille useimmille itsestään
selvyys. Niin kuin hyvin tiedämme, veteraanit vaikenivat sodan kokemuksista
pitkään ja monet tarinat jäivät kertomatta ja tallentamatta.
Linnan Tuntemattoman teksti oli kirjan ilmestyessä joillekin
tahoille, kuten ammattisotilaille ja ylimmälle upseeristolle jopa loukkaavaa.
Kirjan ja siitä tehtyjen elokuvien julkaisu olivat silloin ja oli nyt
viimeisimmän version myötä tapahtuma, joiden jälkeen sodista on käyty
keskustelua median ohella kansakunnan syvissä riveissä.
Osallistun nyt tähän keskusteluun tilaisuuden
juhlapuhujana. Käsittelen romaanin ja siitä tehtyjen elokuvien saamaa
julkisuutta, etenkin kirja- ja elokuva-arviointeja peilaten niitä sodasta yleisesti
käytävään keskusteluun ja myös suomalaisen median tapaan käsitellä sodan
oikeutusta, luonnetta, saavutuksia ja yksittäisen henkilön kokemusta.
Oletan, että jokainen on ainakin Laineen ohjaaman elokuvan
katsonut ja useimmat ovat myös kirjan lukeneet. Siksi olen varma, että tästä
teemasta meillä jokaisella on oma mielipiteemme ja olemme Tuntemattomasta
lukuisat kerran myös ystävien kanssa keskustelleet, jopa väitelleet.
2.
Kirjan
ja sen pohjalta tehtyjen elokuvien arvioinneista
Helsingin Sanomissa joululuussa 1954 Toini Havu
kirjoitti: Purnaajan sodasta seuraavasti:
Väinö Linna on antanut ”Tuntemattoman sotilaan” tunnetulla tavalla romanttisen
ja tunnusomaisen nimen omalle sotaromaanilleen, josta – tahallisesti – tarkkaan
puuttuu kaikki henkevyys ja romantiikka.
Toini Havun mukaan Väinö Linnan ”Tuntematon sotilas” on loistavan tyyliniekan
kirjoittama, olkoonkin, että hän käyttää melkein yksinomaan raskasta tykistöä,
järeitä ammuksia. Taistelukuvaukset tavallisen rivimiehen näkökulmasta niin
säälimättömän karmeita, ettei meidän sotakuvauksemme sellaista tähän mennessä
tunne.
Havun mukaan Linna on riisunut suomalaisen sotilaan viimeisistäkin sankarihelyistä
runebergiläisessä mielessä. Hänen porukkansa kulkee halki sodan tuntematta
mitään iloa etenemisvaiheen kurassa, purnaten ja pinnatenkin, varastaen
esimiestensä suostumuksella veljesjoukkojen varastoista ja niskuroiden
sydämensä kyllyydestä.
Havu kiinnitti huomiota eräisiin kirjan
henkilökuvauksiin: Roisto se upseeri, joka vaati kuria tai yritti
kurinpidollisia toimenpiteitä vaiheissa, joissa anarkia merkitsi tuhoa. Ja kun
everstiluutnantti Uuno Eemeli Karjula (!) - ainoa kirjassa näyttämölle astuva
korkeampi upseeri - koettaa äärimmäisin keinoin saada taas ohjaksia käsiinsä ja
moittii sopimattomasta käytöksestä miehiä, jotka eivät tahdo auttaa maantielle
särkyneine pyörineen jäänyttä Lottaa - tätä upseerien vosua - hänet
paljastetaan himomurhaajaksi ja ratkaistaan mielipuoleksi: muuten tila, joka
rintamaupseerien suunnattoman ja raskaan vastuun takia saattoi olla
mahdollinenkin, vaikka Linna ei tästä tiedä mitään.
Havun mukaan Linna kirjoittaa yksinomaan sammakkoperspektiivistä, ahtaasta
sektorista ja kaikkein suppeimmasta näkökulmasta. Hänellä ja hänen porukallaan
ei ole kertaakaan kykyä tajuta sodan strategiasta ja taktiikasta muuta kuin
oman ansapolkunsa mutkat. Näiden miesten pitäisi siis edustaa maataan eräinä
luonteenomaisina sotilastyyppeinä.
Väinö Linnan
”Tuntematon sotilas” saa siis olla tyyliltään miten erinomainen tahansa, mutta
se ei kelpaa täysin todistusvoimaiseksi sotaromaaniksi. Kirjailijalta puuttuvat
tärkeimmät edellytykset: selvä perspektiivi, suuret näköalat, eettinen ja
henkinen asennoituminen, terävä johtopäätösten tekotaito. Väinö Linnan sankarit
elävät harvaa poikkeusta lukuun ottamatta sokeasti päivän kerrallaan, ja kun
tulee kotiinlähdön aika, kirjailija helpottuneena toteaa: onnellisina ja
syyttöminä he lähtevät, sillä vastuu ei ole heidän, vaan muiden.
Arvioinnin lopuksi Toini Havu tiivistää: ”Tuntematonta sotilasta” ei kenties
olisi tarvinnut syyttää näin paljosta epäjohdonmukaisuudesta ja epätarkkuudesta,
jos hän olisi kirjoittanut sen vielä ainakin kertaalleen. Nyt jo
kokonaisrakennekin tahtoo hajota: välillä joudutaan suvantoon, jossa kuplii
pelkkiä irrallisia tuokiokuvia, kunnes taas juoni lähtee liikkeelle. Linna ei
myöskään ole jaksanut kirjoittaa kirjaansa itsenäisesti: sotaromaanin
lajinäytteenä se on täysin traditionaalinen. Kaikista kirjallisista ansioistaan
huolimatta, joita siltä, kuten sanottu, ei puutu, se aiheensa puolivalmiin ja
eettiseltä selvänäköisyydeltään puutteellisen käsittelyn takia jää alle sen
rajan, mitä arvokkaalta dokumenttiromaanilta voidaan vaatia. ”Tuntematon
sotilas” on paksu, mutta ei suuri sotaromaani.
Jälkeenpäin
tarkasteltuna Toini Havun arviointiin vaikutti hänen taustansa. Helsingin
Sanomien päätoimittajan olisi pitänyt tarkemmin arvioida tehtäväantoa. Romaanin
arviointi synnytti kirjallisuuspiireissä ja laajemmin keskustelun sodan
kuvaamisesta, sen julmuuksista, suomalaisten sotilaiden käyttäytymisestä ja
upseerien kyvyttömyydestä johtaa. Se oli alkua ns. kirjalliselle jatkosodalle.
Vaikka Linnaa siinä kirjailijana kritisoitiin, oli se omiaan nostamaan kirjan
saamaa julkisuutta ja saattamaan tarkasteluun myös sen vahvuudet.
Tuntemattoman Sotilaan Suomi 100-v ja näin tämän
päivän näkökulmasta kertoo hyvin Panu
Rajala. Hänen arvionsa mukaan Tuntematon Sotilas on eräs itsenäisyyden ajan
parhaista romaaneista. Hänen arviointiaan siteeraten:
– Tässä romaanissa on ainutlaatuinen luomisprosessi. Väinö Linna
kirjoitti sen suorassa vuorovaikutuksessa työtovereidensa kanssa. Linna luki
iltaisin töistä palattuaan ääneen tulevaa romaaniaan ja kaverit tulivat
kuuntelemaan. Hän näki mikä innostaa. Näin avointa kirjallisuusprosessia ei ole
ollut suomalaisessa kirjallisuudessa. Kirjassa kuvataan hyvin konkreettisesti
sotaa. Linna käyttää simultaanisti eri murteita. En tunne toista romaania,
jossa on niin monta murretta. Se on selviytymisromaani, vaikka suurin osa
miehistä kaatuu. Kirjassa on synkkää huumoria, nauru vasten manalaisen partaa.
Sen avulla sodasta selvittiin.
Hyvä juhlayleisö. Kuten arvioinneista havaitsemme, tänä päivänä
Tuntematonta Sotilasta lähestytään aivan eri näkökulmasta ja vuosien saatossa
sen puutteet ovat kriitikoidenkin mielestä sen vahvuuksia. Romaani kestää aikaa
ja sisällölliset ansiot ovat kiistämättömät.
Kirjan
julkaisun jälkeen Edvin Laineen ohjaaman elokuvan arvioinnit joulukuussa 1955
olivat jo paljon myönteisempiä.
Paula Talaskivi arvioi elokuvan Helsingin Sanomissa jouluaattona 1955
seuraavasti: Tuntematon Sotilas ilmestyi vuosi sitten keskellemme yhtäkkiä
tapauksena, joka nopeassa tahdissa tempasi mukaansa ja myllersi yleisön
mielenkiinnon meidän oloissamme poikkeuksellisella voimalla ja tavattoman laajalla
säteellä. Ja mikä vielä merkillisempää, siitä innostuivat yhtä paljon naiset
kuin miehet, vaikka jälkimmäisten aluetta muistelmaromaanin olisi luullut
enempi olevan. Nyt näyttää siltä, että sotaromaani myös kotimaisena elokuvana
on yhtä vaikuttava ja mielet myllertävä tapaus.
Talaskiven käsitys oli, ettei etukäteen olisi uskonut meillä vielä kyettävän
tekemään tätä filmiä näin vaikuttavasti, puhtaan suomalaisesti ja kirjan
hengelle näin uskollisena pysyen, vaikka tiesi Edvin Laineen antautuneen
tehtävään ainutlaatuisella hartaudella.
Haasteellisinta oli Talaskiven mielestä etukäteen ajatellen romaanin sisällön
erikoislaatuisuus: hyökkäys- ja perääntymisvaihe eleettömäksi kokonaisuudeksi
muovautuneena, miestemme silmin. Vaikeutta lisäsi tapahtuma- ja
henkilömateriaalin tavaton runsaus.
Ambulanssikohtaus sekä eräät tapahtumat sitä ennen ja sen jälkeen vaikuttivat
Talaskiveen niin järkyttävästi, koko sodan toivottoman järjettömyyden kuin
välähdyksenä vasten kasvoja paiskaten, etten hetkin tahtonut jaksaa sitä
katsoa. Hänen mukaansa käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat yleensä valikoineet
valtavasta materiaalista käyttöönsä viisaasti eri näkökohdat ja tarkoitukset
huomioon ottaen. Linnan dialogi, hänen henkilökuvauksensa ja myös useat
tapahtumat on säilytetty erittäin uskollisesti. Näin on saatu mukaan myös
romaanin runsaan karski ja välillä vähän karmeakin huumori, lajissaan ehkä ainutlaatuinen.
Talaskiven mieltymys seuraa vahvimmin ehkä Sinisaloa – paitsi sen vuoksi, että
nuori tamperelainen näyttelijä on osassaan yliveto, myös sen vuoksi, että
Lahtinen on ainutlaatuinen rehdin, velvollisuuttaan täyttävän kommunistin
suomalainen perikuva. Hän piti Jussi Jurkan viisaasta tulkinnasta intoilevan
korrektina ja Matti Raninista korkeatuntehikkaana upseerina. Tarmo Mannilla on
erityisen vaikea osa ja hän piirtää sen omalaatuiseen määrittelemättömään
tapaansa.
Talaskivi päättää arviointinsa seuraavasti: ”Tuntematon sotilas” liittyy filminä niin likeisesti Linnan
romaaniin, että tästä lähtien samaistamme varmasti filmin henkilöt kirjan
henkilöihin, väkisinkin ja entiset ”omamme” saavat nyt väistyä.
Hyvät
kuulijat. Niin kuin tiedämme, Edvin Laineen elokuva on säilyttänyt vetovoimansa
suomalaisen yhteiskunnan kehittyessä, eikä sitä ole heilauttaneet poliittiset
aallokot, eikä Neuvostoliiton hajoaminen ja siitä vauhtia saanut Euroopan integroitumiskehitys.
Varsinkin itsenäisyyspäivänä elokuvaa toivotaan ja odotetaan samalla tavoin
kuin Linnan juhlia.
Helsingin Sanomissa nyt syksyllä katsottavaksi tulleen elokuvaversion
arvioi Juha Typpö. Hänen mukaansa Laineen elokuva on hyvä lähinnä
1950-luvun kotimaisten elokuvien mittapuulla. Se myös tiivisti teoksen
yksioikoiseksi, isänmaalliseksi sankaritarinaksi.
Typön mukaan Rauni Mollbergin ohjaama toinen filmatisointi vuodelta 1985
puolestaan oli harvinaisen tehokas ja rohkeakin sotakuvaus. Se seurasi tarkkaan
tekstiä mutta kuvitti sen rosoisesti ja realistisesti, tuolloin tuntemattomilla
näyttelijöillä, heiluvalla käsivarakuvauksella ja ilman taustamusiikkia.
Isänmaallinen paatos oli häivytetty.
Typön ja monen muunkin mukaan Mollbergin elokuva on jäänyt Laineen version
varjoon. Mutta kuka enää vuonna 2017 sitä vanhaa tuttua Tuntematonta ei enää kaipaisi eikä jaksaisi. Olisiko rohkealle
tulkinnalle olisi tilaa, ja sellaiseen kirja voisi Typön mukaan tarjota
mahdollisuuksiakin. Siksi onkin tylsää, että vanha tuttu Tuntematon siellä kankaalla pyörii,
uusilla naamoilla vain.
Teknisesti uusi Tuntematon on
virheetöntä työtä. Kaikki kuvauksesta leikkaukseen ja äänityksestä
jälkituotantoon on tehty niin hyvin kuin Suomessa on mahdollista. Se on myös
osa Louhimiehen Tuntemattoman ongelmaa.
Sen kuvat ovat nättejä postikortteja, niissä ei ole voimaa.
Typpö pelkisti arviointinsa: Sotaelokuvia Suomessa on tehty niin paljon,
etteivät taistelukohtaukset tankkeineen ja kaatuvine puineen tee vaikutusta.
Tavallista isompi budjetti ei mitenkään erityisesti näy. Sodan raa’at
yksityiskohdat eivät nekään hätkähdytä, kun tyyli on sliipatun elokuvamainen.
3.
Pohdintaa
Tuntemattoman Sotilaan viimeisimmästä elokuvaversiosta
Hyvä juhlayleisö. Kuten edellisestä voimme havaita, on
medialla ja ammattielokuva-arvioitsijoilla vahva rooli tulkittaessa
Tuntematonta Sotilasta romaanina ja ehkä tänä päivänä vielä keskeisemmin kirjan
elokuvaversiota.
Omaa näkemystä ja suurta yleisöä lähempänä on Jussi Huhtalan
arviointi, jossa hän tarkastelee viimeisintä versiota kysymyksellä: Tarvitseeko
jokainen sukupolvi oman Tuntemattoman Sotilaan? Hänen mielestään Louhimies ei
ole kertonut samaa tarinaa uudestaan, vaan hän on luonut samalla uutta. Ehkä
enemmän Louhimiehen elokuvassa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, mitä hän
ja käsikirjoittaja Jari Olavi Rantala
ovat itse lisänneet tarinaan.
Nyt mukana on aineksia, jotka Linnan tekstistä puuttuvat
kokonaan. Koska eletään 2000-lukua, on sotaa käyvien miesten lisäksi nostettu
esiin naishahmojen ja kotirintaman merkitystä. Myös Karjalan menetys on otettu
esille vahvasti ja puhuttelevasti.
Rokan vaimo Lyyti saa enemmän tilaa kuin Linnan tekstissä
ja aiemmissa elokuvissa. Myös Kariluodon ja hänen vastavihityn vaimonsa
suhdetta on korostettu, ja mukana on Helsingin keskustaan sijoittuva jakso
Kariluodon häistä. Louhimies on lisännyt myös arkistomateriaalia muun muassa
Hitlerin vierailusta Suomessa.
Huhtalan mukaan Louhimiehen tekemät lisäykset ovat joka
tapauksessa perusteltuja, ja ne tuovat Linnan tekstiin nykyaikaista
perspektiiviä. Ja koska tarinassa on lisäyksiä, on ymmärrettävää, että kirjasta
pitää jättää myös jotain pois.
Edvin
Laineen vuoden 1955 elokuvan muistettavimpia
kohtauksia oli se, kun Rahikainen, Lehto ja Määttä seisovat suorittamassa
kovennettua rangaistusta kuin ristiinnaulitut Golgatalla. Tätä kohtausta ei
Louhimiehen elokuvassa nähdä lainkaan, vaan se on ilmeisesti säästetty
myöhemmin ilmestyvää televisiosarjaversiota varten.
Louhimiehen näkemys poikkeaa siis aiemmista
elokuvaversioista ja Linnan tekstistäkin. Mutta onko se hyvä elokuva?
Jussi Huhtala toteaa vastauksena: On helppo vastata
myöntävästi. Vuoden 2017 Tuntematon sotilas perustuu yli kuusikymmentä
vuotta vanhaan kirjaan, mutta se on moderni näkemys ja sellaisena onnistunut. Tuntematon
sotilas on visuaalisesti upea mutta samalla todentuntuinen elokuva, jossa
on realistista särmää. Taistelukohtaukset ja sodan kauhut on kuvattu
uskottavasti. Vaikka tapahtumat ovat kirjasta tuttuja, katsoja suorastaan
pakotetaan jännittämään elokuvan mukana, niin vahvasti kerronta etenee.
Ehkä mekin voimme yhtyä elokuvakriitikko Taneli Topeliuksen
(Iltasanomat) näkemykseen, jonka mukaan kotirintaman naisten kautta Aku
Louhimiehen Tuntematon Sotilas antaa myös miesten teoille ja hetkille
tarkoituksen. Näin sodan kokemus läpäisee uudessa Tuntemattomassa vihdoin koko
kansakunnan – ei vain sotaa käyviä miehiä.
4. Mitkä
ovat Tuntemattoman sotilaan opit tämän päivän suomalaiselle?
Käsitykseni mukaan Väinö Linnan Tuntematon Sotilas ja
Täällä Pohjantähden trilogia ovat varsin realistisia kuvauksia suomalaisuuden
kasvutarinasta, joka lähtee 1800-luvun puolesta välistä, käsittelee sisällissotaan
johtanutta kehitystä ja itse sotaa sekä tarkastelee maamme kehitystä itsenäistymisen
jälkeisistä epävarmuuden vuosikymmenistä talvisodan kynnyksellä suursodan
mustien pilvien varjossa yhtenäiseksi kansakunnaksi, joka pystyi keskittämään
kaikki henkiset ja fyysiset voimansa itsenäisyyden säilyttämiseksi.
Meille 100 vuotiasta Suomea juhliville ovat Väinö Linnan
luomat hahmot osa uskottavaa, todelliselta vaikuttavaa tarinaa. Me emme olisi
selviytyneet Talvisodasta ilman ns. talvisodan henkeä, emmekä jatkosodasta
siihen hyvin varustautumatta ja aseveljeyttä Saksan kanssa, joka sodan
loppuvaiheessa suursodan lopputuloksen näyttäessä selvältä pakotti meidät myös
sotaan Saksaa vastaan aiheuttaen poliittisesti epävakaan tilanteen ja myöhemmin
ns. vaaran vuodet.
Linnan romaani ja sen elokuvaversiot tekevät kunniaa
suomalaiselle sotilaalle ja sotaveteraaneille kaikissa niissä inhimillisissä
piirteissä, jopa kurittomuudessaankin. Toisaalta kritiikki upseereita oli osittain
varmaan perusteltua ja aikanaan ennen kuulumatonta.
Sanotaan, että sota ja sotatoimet ovat mittelö, jossa
vähemmän virheitä tehnyt voittaa. Tutkimus on kiistattomasti osoittanut, että
suomalainen sodanjohto ja joukkojen komentajat olivat operatiivisessa ja taktisessa
osaamisessa, maaston ja olosuhteiden käytössä edellä vastustajaansa.
Mieskohtaisissa taidoissa, kuten ampumataito, on suomalainen sotilas ollut aina
vertaansa vailla.
Suojeluskuntajärjestön ja Lottien ansiot olivat sodan
lopputuloksen kannalta kiistämättömät. Vaikka etenkin ensimmäisen elokuvaversion
yksittäisiä kuvauksia aikanaan paheksuttiin, ei Linnan tai Laineen tarkoitus
ole missään vaiheessa ollut näiden työn väheksyminen. Päinvastoin romaanissa ja
elokuvissa on tuotu esille inhimillistä elämää sellaisena kun se varmaankin
rintamaolosuhteissa ilmeni.
Toisaalta kenenpä mieleen ei jäisi joukon yhteenkuuluvuus
ja ”kaveria ei jätetä” henki, joka ilmeni muun muassa Rokan ottaessa Suden
Tassun kantoon sodan loppuvaiheen joen ylityksessä. Toivottavasti mekin olemme
valmiit auttamaan lähimmäistä ja tukemaan pulassa olevaa vastaavalla tavalla.
Tällä viikolla Suomen täyttäessä 100 vuotta meillä on
mahdollisuus jälleen palauttaa Tuntemattoman Sotilaan tarina mieliimme romaanin
elokuvaversioiden myötä. Samalla on varmaan hyvä kerrata historiaamme ja todeta,
mistä suomalaistuminen ja myöhemmin kansanliike itsenäisen Suomen perustamiseksi
saivat alkunsa.
Tuntekaamme myös kiitollisuutta siitä, että yhtenäinen
kansakunta kävi taistoon lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan. On
hyvä muistuttaa, ettei Suomen armeijaa lyöty ja maatamme valloitettu missään
vaiheessa. Suomen puolustus piti ja kesti suurvallan strategisenkin iskun
kesällä 1944.
Vaikka demokraattiselle valtiolle tyypilliseen tapaan
käydään maassamme keskustelua politiikan suunnasta, on valtiojohdon ja
kansalaisten käsitykset turvallisuudesta ja maanpuolustuksesta yhtenäisiä.
Suomalaiset haluavat puolustaa maataan, mistä osoituksena on pitkälti
asevelvollisuuteen perustuva alueellinen puolustusjärjestelmä.
Rauhan ajan perusvalmiuden turvallisuudesta huolehtivat
poliisi, rajavartiolaitos ja pelastuslaitos. Valmiuslainsäädäntö edellyttää
korkeaa valmiutta ja riittäviä järjestelyjä myös monilta muilta tahoilta,
erityisesti kunnilta, jonka vastuulla on kunnan tehtäviin liittyen
normaaliaikojen mahdolliset häiriötilanteet ja toiminta myös valmiutta kohotettaessa.
Suomalainen yhteiskunta perustuu sekä lainsäädännöllisesti
että arvopohjaltaan tasa-arvoon, yhdenvertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Ne
ovat myös kunnallisen päätöksenteon lähtökohtia.
Suomi on kehittynyt viime vuosikymmenien aikana pohjoismaiseksi
hyvinvointivaltioksi, joka kaikilla hyvinvointia, tasa-arvoa, koulutusta ja
hallintoa kuvaavilla mittareilla on maailman kärjessä. Mikä on sitten meidän ja
lastemme vastuu saavutetun hyvinvoinnin ylläpidossa ja kehittämisessä?
Uskon,
että hyvinvointi perustuu varsin yksinkertaisiin asioihin. Se voi olla muun
muassa sitä, että:
·
me vanhempina huolehdimme lastemme
kasvatuksesta,
·
koulu roolinsa mukaisesti vastaa opetuksesta ja
takaa meille kaikille yhtenäiset edellytykset opiskella ammattiin valmentaen ja
kasvattaen nuoria myös elämänpolulle,
·
huolehdimme myös niistä, jotka tarvitsevat
tukea,
·
ponnistelemme sen eteen, että kaikilla olisi
työtä ja
·
tarjoamme ihmisarvoisen kohtelun ja ansaitun
vanhuuden ikäihmisille.
Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä
käytännössä. Itsenäisen Suomen menestys vaatii jatkossakin työtä ja
periksiantamattomuutta.
Puheeni lopuksi lainaan kenraali Ehrnroohtin kuolemattomia
sanoja: Suomi on hyvä maa. Se on paras
meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja
on Suomen oma kansa. Hyvä juhlayleisö, toivotan teille ja läheisillenne mitä
parhainta itsenäisyyspäivää!